Print

Lagrime mie – kromatiikkaa ja värejä

Alessandro Poglietti (?–1683) : Toccatina sopra alla Ribellione, di Ungheria, Galop, Allemande La Prisonnie, Courante Proces, Passacaglia, Les Kloches

Barbara Strozzi (1619–1677):  Lagrime mie

 

Michelangelo Rossi (1602–1656): Toccata Settima

Claudio Monteverdi (1567–1643):  Ohimè, ch'io cado

 

Girolamo Frescobaldi (1583–1643): Toccata Settima

Girolamo Frescobaldi: Così mi disprezzate

sopraano Tuuli Lindeberg

cembalo Assi Karttunen

Lagrime mie-ohjelmassa on mukana useita teoksia, joiden kantavana ajatuksena on luodata kromaattisen eli puolisävelasteikosta koostuvan sävelikön sävyjä. Näitä ovat erityisesti Michelangelo Rossin (1602–1656) Toccata Settima, Girolamo Frescobaldin (1583–1643) Toccata Settima, Alessandro Pogliettin (?–1683) sarja Toccatina sopra alla Ribellione, di Ungheria, Galop, Allemande La Prisonnie, Courante Proces, Passacaglia, Les Kloches on sävelletty protestanttisen uskonsa takia vangitun marttyyrin muistoksi.

Pogliettin Toccatina on kuin musiikillinen embleemi, ja koko sarja tuntuu viittaavaan liikkeeseen alkaen hurjasti laukkaavasta Galop-osasta, yksin askeltavaan marttyyriin, ja vähitellen kokonaiseksi kulkueeksi kasvavan ihmisjoukon vaeltamiseen. Seremoniallinen suru tuo mieleen historialliset ja uskonnolliset kulkueet Sacro Monte di Varallon vuoren rinteillä, tai pyhiinvaelluksen, jota kuvataan John Bunyanin teoksessa Pilgrim’s Progress (1679) tai Arthur Dentin varhaisemmassa uskonnollisessa teoksessa The Plainman’s Pathway to Heaven (1590).

Molemmat teokset ovat tietenkin saaneet vaikutteita Danten Divina Commediasta (n. 1308–21). Pogliettin käyttämät ahtokulut ja poikkitelat, jotka ovat eräänlaisia tietoista äänenkuljetuksen ihanteiden äärirajoille menemistä, luovat vaikutelman tungoksesta ja kaaoksesta, jonka kulkueen ihmispaljous saa aikaan.

Alun perin kroma viittasi kreikkalaiseen väriä ilmaisevaan sanaan. Erityisesti barokkisissa viritysjärjestelmissä tämä kromatiikan, kroman eri värisävyjen skaala tulee esiin. Siksi kromaattisuus onkin radikaaleimmillaan nimenomaan varhaisessa italialaisessa renessanssi- ja barokkimusiikissa. Kromat eli puolisävelaskelet ovat erikokoisia, mikä tekee niiden laulamisen ja kuuntelemisen jännittäväksi.

Kromaattinen kulku on siis epäsymmetrinen ja siten sen laulaminen on kuin kävelisi vaikeakulkuista polkua (lat. passus duriusculus). Tavallaan voisi sanoa, että askeliin viittaava kromaattinen kulku piirtää esiin musiikillisen tilan tuntua ja Cremonassa (Cremonan 18th Biennial International Conference on Baroque Music 2018) pitämässäni luentokonsertissa toin esiin enemmän tähän liittyvää aineistoa.

Vaikka kromaattisuus tunnistetaan lähdeaineistossa retorisena ilmiönä, se ei siis kuitenkaan varsinaisesti viittaa puheeseen. Retoriikan lähdeaineistossa onkin paljon liikkeeseen liittyvää pohdintaa. Yleisin kromaattinen ilmiö on bassolinjassa esiintyvä laskeva kromaattinen kulku. Kulkua pidettiin rajuna, kovana (lat. duriusculus), räikeänä tai karkeana. Laskevaa puolisävelaskelkulkua kutsuttiin myös katabasikseksi, ja sen koettiin ilmaisevan nöyrtymistä, vaatimattomuutta ja rehellisyyttä. Kulku saattoi myös viitata Manalaan tai matkaan kohti Tuonelaa.

Oma cembalo viritystapit Heinosen kuva